Haloota haloota.
Ensimmäiseksi on sanottava mitä nöyrin anteeksipyyntöni blogin osalta. Lupaan ehdottomasti skarpata päivitysten kanssa, sillä tämä ei ollut reilua kenellekään. Mutta voin kokeilla ja vedota siihen, että minulla on ollut oikeastaan aika järkyttävä kiire niin töissä kuin koulussakin. Ja olen mielelläni haudannut itseni niihin hommiin, saadakseni kai edes muutamiksi tunneiksi vuorokaudessa lepoa hulluilta ajatuksilta. Joten antakaa anteeksi, lupaan parantaa tapani.
Poika kasvaa ja voi hyvin, sanoisin. Tänään olimme avokin kanssa ihkaensimmäisellä rakenneultra-käynnillä. Itseäni ehkä eniten huvitti se, että tällaiset kaikki mahdolliset neuvolat ja ultrat ja seurannat ja neuvolakortit ja kaikki mahdolliset ihmeelliset härpäkkeet ja lärpäkkeet ovat olleet pitkään muilla ihan arkea. Mitäs me myöhäisherännäiset. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, sano.
Shokki on laskeutunut. En ehkä ajattele asioita niinkään jyrkästi kuin mitä kaksi aiempaa postaustani ovat olleet. Lapsi on, ja toistaiseksi vielä pysyy, vatsassani ja siellä se on tämänpäiväisen perusteella erinomaisessa kunnossa. Siitä olen oikeastaan aika iloinen. Että tyyppi on terve. En ole luopunut suunnitelma A ja suunnitelma B -katsantokannastani, olen silti vielä sitä mieltä että adoptio on mahdollisuus. Olen onnistunut rakentamaan muurin salakavalan nopeasti itseni ja lapsen väliin. Siis sillätapaa henkisesti. Kaipa yritän suhtautua asiaan enemmän järjellä kuin tunteella. Perustavanlaatuinen vika luonteessani toisinaan, sanoisin. Olen jotenkin puoliväkisin ihan lukossa, samalla kun kuuntelen, kuinka monet muut äidit ovat onnellisia tuntiessaan lapsen liikkuvan vatsassa. Ja että äiti-osastoa edustavat ystävät ovat onnellisia puolestamme. Ja että avokin isä-ystävät ovat onnellisia meidän puolesta.
Meillä on avokin kanssa 11 viikkoa noin suurinpiirtein aikaa. 11 viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Tämä ei todella ole vieläkään mikään helpoin tehtävä, mikään ei tunnu mustavalkoiselta. Muurini läpi tuntuu tihkuvan, yrityksistäni huolimatta, järjen sekaan tunteita jotka voivat ehkä jopa sumentaa arvostelukykyäni.
Kokeillaan näin päin: teen ensimmäistä kertaa itselleni pros and cons -listan. Hyvät ja huonot puolet. Jännittävä päähänpisto.
Pidämme lapsen
+ olemme avokin kanssa ihan sopivan ikäisiä vanhemmuuteen
+ miksei mekin, kun muutkin pärjäävät, onnistuvat ja kykenevät
+ lapsi on kuitenkin meidän, minun ja miehen jota rakastan äärettömän paljon
+ olemme perhekeskeisiä, tavallaan
- raha. Talous on mitä on, eikä lopulta minulla tai avokilla ole voimavaroja ja resursseja juosta useamman työpaikan ja kodin välillä, ylläpitääksemme lapsen ja itsemme
- mitä jos se peloteltu vauvavuosi todella repii meidät kahdet erilleen?
- joudumme lykkäämään lähitulevaisuuden suunnitelmiamme vielä enemmän nykyiseen verrattuna
- rakastunkohan ikinä tähän lapseen?
Annamme lapsen adoptioon
+ lapsi tulisi saamaan perheen itselleen, jolla olisi aikaa, rakkautta ja resursseja.
+ meillä olisi mahdollisuus avokin kanssa pyrkiä saamaan tulevaisuus, työt ja urat kohdilleen ennen perheen perustamista
- tulisimmeko katumapäälle ja sen myötä tuhonneeksi yhteisen onnen?
- ymmärtäisikö kukaan muu lähipiiristä päätöstä?
- onko adoptio pelkurin valinta?
Hankala sanoa. En taaskaan, vieläkään, tiedä. En oikein osaa purkaa tätä vyyhtiä. Tavallaan törmään jatkuvaan seinään kummankin vaihtoehdon kohdalla, en pääse eteenpäin, väsyn siihen että ajatukset pyörivät samoja kehiä edestakaisin, mutta eivät päädy sitten oikein mihinkään. Mikä tässä mättää? Pelottaako liiaksi, niin paljon, että lopulta ajatukset vain puuroutuvat mössöksi ja minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa alusta. Enimmäkseen omiin silmiini näyttää siltä, että pros&cons -lista koostuu omasta itsekkyydestäni. Hyvin voimakkaasta itsekkyyden multihuipentumasta. Ehkä sekin on jo jokin vinkki? Jos tuleva äiti on näinkin itsekäs kuin mitä minä olen, ehkä en ansaitse olla äiti?
Paras lopetella. Ja vielä kerran, anteeksi kovasti tätä väliä. Ei tule toistumaan.
Kiitos, jos jaksoit lukaista!
-Bea
perjantai 17. maaliskuuta 2017
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
Päivä kolme. Valtakunnassa kaikki hyvin.
Tänään on niin kaunis sunnuntai, ettei tosikaan. Laitoimme tohinaksi avokin kanssa: saimme tehtyä viikkosiivouksen asunnossa ja poikettua kaupassa. Lähdin mukaan kantoavuksi mutta ennen kaikkea otin sen kävelyn ja happihyppelyn kannalta. En saa koskaan tarpeekseni näistä keleistä kun aurinko paistaa ja tuntuu jopa vähän lämmittävän. Tiet ovat luonnollisesti umpijäiset ja liukkaat kuin mitkä.
Mutta rehellisyyden nimissä en tiedä, laittaisinko pahaksenikaan jos liukastuisin. Saattaisi siinä jokunen luu murtua, mutta niillä on tapana parantua.
En millään tänään haluaisi, että mieltäni varjostavat jatkuvat masentavat ja jopa tuhoisat ajatukset tilanteesta. Mietin tätä jatkuvasti. Onneksi huomenna pääsen töihin, saan edes muutamaksi tunniksi lomaa ajatuksistani. Onneksi sentään minulla on työtä! Jos päivästä toiseen joutuisin istumaan vain kotona, tulisin hulluksi. Nopeammin kuin mitä normaalisti tulisin. Seinät kaatuisivat päälle alta vuorokaudessa, sanoisin.
Olen tämän jatkuvan miettimisen lisäksi kysellyt hieman mielipiteitä ympäriltäni. Otanta on vielä pieni: kolme naisystävääni joista kahdella on lapsi. Toinen on vielä pieni ja toisella on jo isompi. Molemmilla äideillä on tyttäret. Kumpikin äiti on mielestäni kovin nuori äiti -saivat lapsensa nuorempina kuin minä. Ja ovat kantaneet vastuunsa ja äitiytensä hyvin. Olen iloinen heidän puolestaan ja he ovat mielestäni Juuri Oikeita Äitejä.
Nämä kaksi äitiä ovat miltei ehdottomia siitä, että lapsi tulisi pitää. Toinen käytti jopa sanaa "siunaus". On totta, että ajattelen ohikiitävän hetken samoin: salakavalasti kaikessa rauhassa vatsassani kasvanut lapsi on päättänyt pysyä kyydissä kaikesta huolimatta. Samalla en kuitenkaan osaa suhtautua samanlaisella tunteella asiaan. Toinen äiti on "jo nyt onnellinen puolestamme". Miksen minä osaa olla onnellinen puolestamme? Pitäisikö minun pitää lapsi itselläni, ikäänkuin palkintona siitä, että se on jaksanut minua näinkin pitkään jo?
Joka kerta kun ulkona näen nykyään äitejä ja isejä, varsinkin vauvan rattaiden kanssa, minusta tuntuu sanalla sanoen OUDOLTA. Olenko selkärangaton luuseri joka pakenee vastuutaan kun suunnittelen antavani lapsen pois, sellaiseen perheeseen joka on valmis antamaan aikansa, resurssinsa ja rakkautensa tälle Kuumalle Perunalle? Vaikka se ei ole biologisesti heidän? Perheelle, joka on käynyt pitkän byrokraattisen mankelin, todistaakseen valtion elimille olevansa kyvykkäitä huolehtimaan lapsesta. Miksei minua ole laitettu mihinkään mankeliin? Minä, joka selkeästi pystyn synnyttämään omia lapsia, en ole velvoitettu mitenkään todistamaan kenellekään tai minnekään mitään siitä, olenko pätevä. Miksi he, jotka ovat valmiita huolehtimaan toisten lapsista, pitämään niitä kuin omiaan, joutuvat suurennuslasin alle syyniin? Se kuulostaa minusta välillä vähän epäreilulta, ellen sanoisi.
Miksen minä pystyisi siihen, kun minulla on kaksi ystävätärtä jotka pystyvät siihen? He ovat sentään kumpainenkin yksinhuoltajiakin, ja silti onnellisia ja tyytyväisiä. Miksi minä ja avokki emme pystyisi tähän? Kaikilla meillä on elämissämme ongelmia, ja yleisin on varmasti tuo ikuinen Kuningas Mammona. Mutta jos muutkin niin miksen minäkin? Olenko laiska, tyhmä vai saamaton? Vai peräti jopa niitä kaikkia? Miksi lapsen saaminen on "näin iso asia", jos ymmärrätte mitä ajan takaa? Saanko jonkinlaisen halon pääni ympärille jos hyväksyn tilanteen, en anna Perunaa pois ja jään äidiksi lapselleni. Muutummeko avokin kanssa oman elämämme pyhimyksiksi, Pyhä Isä ja Pyhä Äiti. Pyhä kolminaisuus. Nousenko jonkinlaiselle sosiaaliselle jalustalle, lapsettomien ikätovereideni yläpuolelle tämän myötä? Vai tuleeko minusta avoimesti kritisoitava partikkeli, minkälainen äiti tekisi noin tai näin, samalla kun lapsetonta, uraa tekevää ystävätärtäni ei kukaan kehtaisi ainakaan ääneen kritisoida. Välitänkö liikaa siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja meistä ja meidän päätöksistämme (taidan välittää, kyllä)? Tuleeko koskaan elämässäni toista tilannetta, mitä tulisin analysoimaan näin paljon? Asunnon osto? Ulkomaille muutto? Lemmikki?
En usko. En totta tosiaan usko hetkeäkään.
Olenko vain itsekäs paskiainen, kun en halua lasta asettumaan "poikkiteloin" omien tulevaisuuden suunnitelmien eteen? En nyt puhu tässä mistään bailaamisesta tai shoppailureissuista. Puhun siitä, että haaveilen urasta jahka pääsisin valmistumaan. Tiedän, olen kuullut ja lukenut näistä äideistä jotka ovat yksinhuoltajia, lapsi vaatii erikoishoitoa ja -huolenpitoa ja silti tämä superäiti on lukenut itsensä tohtoriksi ja saanut hyvän työpaikan ja saanut kaiken mahdollisen järjestettyä lapselleen. Ilman miestä. Ilman mitään.
Antakaa anteeksi, jos kuulostan hieman sarkastiselta. Se on toisaalta tarkoituskin. Mielestäni tuollaiset tarinat ovat hyviä ja kannustavia. Mutta kamoon: ihanko yksin? Ilman kenenkään apua ja tukea? Ilman sosiaalista verkostoa on onnistuttu siinä, mistä muut kuolevaiset vain haaveilevat: jakautumisesta moneen paikkaan yhtä aikaa. Ja millä kustannuksella? Tätä juuri tarkoitan: onko äitiys ja isyys jotain sellaista, että muuttuu yli-ihmiseksi, ilman nälän, janon, yksityisyyden ja väsymyksen tunnetta?
Summa summarum. Taidan päättää tämän päivtyksen nyt tähän, saan itseni ihan pyörälle päästäni kysymyksien edessä. Yhteenkään minulla ei valitettavasti ole vastausta. Tokkopa kenelläkään on. Joskus sitä vain toivoo, että olisi joku tai jokin, mistä saisi kaikki absoluuttiset vastaukset, ehkä jopa pilkahduksen tulevaisuuteen. Tietäisipä ainakin, mitä tekisi.
Päivä kolme. Kantani on vielä toistaiseksi adoption kannalla.
Over and out. Kiitos kun luitte! Laittakaa kommenttia, risua ja ruusua.
-Bea
Mutta rehellisyyden nimissä en tiedä, laittaisinko pahaksenikaan jos liukastuisin. Saattaisi siinä jokunen luu murtua, mutta niillä on tapana parantua.
En millään tänään haluaisi, että mieltäni varjostavat jatkuvat masentavat ja jopa tuhoisat ajatukset tilanteesta. Mietin tätä jatkuvasti. Onneksi huomenna pääsen töihin, saan edes muutamaksi tunniksi lomaa ajatuksistani. Onneksi sentään minulla on työtä! Jos päivästä toiseen joutuisin istumaan vain kotona, tulisin hulluksi. Nopeammin kuin mitä normaalisti tulisin. Seinät kaatuisivat päälle alta vuorokaudessa, sanoisin.
Olen tämän jatkuvan miettimisen lisäksi kysellyt hieman mielipiteitä ympäriltäni. Otanta on vielä pieni: kolme naisystävääni joista kahdella on lapsi. Toinen on vielä pieni ja toisella on jo isompi. Molemmilla äideillä on tyttäret. Kumpikin äiti on mielestäni kovin nuori äiti -saivat lapsensa nuorempina kuin minä. Ja ovat kantaneet vastuunsa ja äitiytensä hyvin. Olen iloinen heidän puolestaan ja he ovat mielestäni Juuri Oikeita Äitejä.
Nämä kaksi äitiä ovat miltei ehdottomia siitä, että lapsi tulisi pitää. Toinen käytti jopa sanaa "siunaus". On totta, että ajattelen ohikiitävän hetken samoin: salakavalasti kaikessa rauhassa vatsassani kasvanut lapsi on päättänyt pysyä kyydissä kaikesta huolimatta. Samalla en kuitenkaan osaa suhtautua samanlaisella tunteella asiaan. Toinen äiti on "jo nyt onnellinen puolestamme". Miksen minä osaa olla onnellinen puolestamme? Pitäisikö minun pitää lapsi itselläni, ikäänkuin palkintona siitä, että se on jaksanut minua näinkin pitkään jo?
Joka kerta kun ulkona näen nykyään äitejä ja isejä, varsinkin vauvan rattaiden kanssa, minusta tuntuu sanalla sanoen OUDOLTA. Olenko selkärangaton luuseri joka pakenee vastuutaan kun suunnittelen antavani lapsen pois, sellaiseen perheeseen joka on valmis antamaan aikansa, resurssinsa ja rakkautensa tälle Kuumalle Perunalle? Vaikka se ei ole biologisesti heidän? Perheelle, joka on käynyt pitkän byrokraattisen mankelin, todistaakseen valtion elimille olevansa kyvykkäitä huolehtimaan lapsesta. Miksei minua ole laitettu mihinkään mankeliin? Minä, joka selkeästi pystyn synnyttämään omia lapsia, en ole velvoitettu mitenkään todistamaan kenellekään tai minnekään mitään siitä, olenko pätevä. Miksi he, jotka ovat valmiita huolehtimaan toisten lapsista, pitämään niitä kuin omiaan, joutuvat suurennuslasin alle syyniin? Se kuulostaa minusta välillä vähän epäreilulta, ellen sanoisi.
Miksen minä pystyisi siihen, kun minulla on kaksi ystävätärtä jotka pystyvät siihen? He ovat sentään kumpainenkin yksinhuoltajiakin, ja silti onnellisia ja tyytyväisiä. Miksi minä ja avokki emme pystyisi tähän? Kaikilla meillä on elämissämme ongelmia, ja yleisin on varmasti tuo ikuinen Kuningas Mammona. Mutta jos muutkin niin miksen minäkin? Olenko laiska, tyhmä vai saamaton? Vai peräti jopa niitä kaikkia? Miksi lapsen saaminen on "näin iso asia", jos ymmärrätte mitä ajan takaa? Saanko jonkinlaisen halon pääni ympärille jos hyväksyn tilanteen, en anna Perunaa pois ja jään äidiksi lapselleni. Muutummeko avokin kanssa oman elämämme pyhimyksiksi, Pyhä Isä ja Pyhä Äiti. Pyhä kolminaisuus. Nousenko jonkinlaiselle sosiaaliselle jalustalle, lapsettomien ikätovereideni yläpuolelle tämän myötä? Vai tuleeko minusta avoimesti kritisoitava partikkeli, minkälainen äiti tekisi noin tai näin, samalla kun lapsetonta, uraa tekevää ystävätärtäni ei kukaan kehtaisi ainakaan ääneen kritisoida. Välitänkö liikaa siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja meistä ja meidän päätöksistämme (taidan välittää, kyllä)? Tuleeko koskaan elämässäni toista tilannetta, mitä tulisin analysoimaan näin paljon? Asunnon osto? Ulkomaille muutto? Lemmikki?
En usko. En totta tosiaan usko hetkeäkään.
Olenko vain itsekäs paskiainen, kun en halua lasta asettumaan "poikkiteloin" omien tulevaisuuden suunnitelmien eteen? En nyt puhu tässä mistään bailaamisesta tai shoppailureissuista. Puhun siitä, että haaveilen urasta jahka pääsisin valmistumaan. Tiedän, olen kuullut ja lukenut näistä äideistä jotka ovat yksinhuoltajia, lapsi vaatii erikoishoitoa ja -huolenpitoa ja silti tämä superäiti on lukenut itsensä tohtoriksi ja saanut hyvän työpaikan ja saanut kaiken mahdollisen järjestettyä lapselleen. Ilman miestä. Ilman mitään.
Antakaa anteeksi, jos kuulostan hieman sarkastiselta. Se on toisaalta tarkoituskin. Mielestäni tuollaiset tarinat ovat hyviä ja kannustavia. Mutta kamoon: ihanko yksin? Ilman kenenkään apua ja tukea? Ilman sosiaalista verkostoa on onnistuttu siinä, mistä muut kuolevaiset vain haaveilevat: jakautumisesta moneen paikkaan yhtä aikaa. Ja millä kustannuksella? Tätä juuri tarkoitan: onko äitiys ja isyys jotain sellaista, että muuttuu yli-ihmiseksi, ilman nälän, janon, yksityisyyden ja väsymyksen tunnetta?
Summa summarum. Taidan päättää tämän päivtyksen nyt tähän, saan itseni ihan pyörälle päästäni kysymyksien edessä. Yhteenkään minulla ei valitettavasti ole vastausta. Tokkopa kenelläkään on. Joskus sitä vain toivoo, että olisi joku tai jokin, mistä saisi kaikki absoluuttiset vastaukset, ehkä jopa pilkahduksen tulevaisuuteen. Tietäisipä ainakin, mitä tekisi.
Päivä kolme. Kantani on vielä toistaiseksi adoption kannalla.
Over and out. Kiitos kun luitte! Laittakaa kommenttia, risua ja ruusua.
-Bea
lauantai 4. maaliskuuta 2017
Aloittakaamme!
Joo.
Joten moi! Olen tosiaan Bea, ja tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni. Ja blogini.
Pohjimmainen ajatus tämän blogin takana on yksinkertaisesti se, että saisin tämän kaoottisen ja yllättävän elämäntilanteeni edes jotenkin inhimillisesti käsitellyksi. En ole yksin asian kanssa: minulla on mitä mahtavimmat ystävät WhatsApp-viestien päässä ja arkeani on jakamassa rakas avomieheni. Varoituksen sananen alkuun: tulen kirjoittamaan ylöa myös "rumia ja epäpyhiä" ajatuksia näinkin tulenarasta aiheesta kuin raskaus ja äitiys. Uskon, että tulen saamaan raivokkaita viestejä kommenttikenttiin mutta elän samalla herttaisessa uskossa, että yksi rakentava kommentti pelastaa ne kymmenen mielipuolista.
Olen 27-vuotias nuori nainen ja asun Helsingissä. Opiskelen parhaillani ja teen työtä koulun ohella. Olen avokkini kanssa ollut yhdessä jo viisi vuotta, josta neljä olemme asuneet samassa osoitteessa.
Olen Bea ja olen raskaana. Olen arviolta viikolla 22+3. Enkä halua välttämättä pitää lastani.
Minulla ei ole ollut minkäänlaisia raskauden oireita, ennen kuin nyt vasta helmikuun aikana huomasin pyöristyneeni hieman. En koskaan ole ollut hoikka tyttö, mutta en sanoisi olevani lihava. Olen normaali. Tai siis olin. Plussasin kotona kaksi raskaustestiä ja olin lopulta varma, että ehtisin aborttiin vielä. Eilen, 3.3. lähdin terveyskeskuksen kautta Kätilöopiston sairaalaan, uskossa että olisin rv 13+2.
PASKANMARJAT.
Pillahdin hulluun itkuun oitis kun ultraäänitutkimuksessa paljastui julma totuus: olen auttamattoman pitkällä raskaudessa, laskettu aika olisi karkeasti arvioituna kesäkuun puolessa välissä. Nyt kun olen saanut nukuttua yhden yön shokin päälle, minusta ei tunnu enää siltä että eläisin yhtä painajaista. En osaa ajatella tätä muutosta tunteella ollenkaan: minulla ei ole mitään tunteita tuota vatsassani liikkuvaa alivuokralaista kohtaan. Olen aivan kipsissä. Itkeskelen, mutta taidan itkeä enemmän huonoa onneamme, surkuttelen minua ja avokkiani.
Tunnen pientä katkeruutta tilannetta kohtaan. Olen tehnyt yhden abortin jo aiemmin, vuosia vuosia sitten. Vaihdoin silloin e-pillerin merkkiä ja tämäkin on päästänyt läpi. Olen vihainen onnettomasta sattumasta: siitä että pillerit eivät ole pitäneet, vaikka olen ollut aina tunnollinen ehkäisyn suhteen. Tai siis sen suhteen, että syön nappini ajallaan. Olen syönyt autuaana pillereitä tämän lapsen päälle, juonut alkoholia ja juhlinut. Syönyt epäterveellisesti, värjännyt hiuksiani, tupakoinut. Valvonut myöhään ja nukkunut krapulaa pitkään seuraavaan päivään. Stressannut koulua ja stressannut töitä. En ole lenkkeillyt tai varmistanut saavani tarpeeksi hivenaineita jotta lapsesta kasvaisi vahva ja terve.
Olen jo alusta asti epäonnistunut äitinä. Niin fyysisesti ja henkisesti. Koska en ole tiennyt, en ole missään vaiheessa nauttinut odotusajasta. En ole luonut minkäänlaista tunnesidettä häneen, vauvaan. Emme ole missään yhteydessä. Tässä tilassa ei ole mitään maagista tai ihanaa. Ensi viikon aikana minun tulisi päästä avokin kanssa neuvolaan. Neuvolassa otamme esiin tämän julman tosiseikan: harkitsemme adoptiota. Ja tätä kaikkea myös minun blogini tulee käsittelemään.
Valintoja, valintoja.
Anteeksi mahdollinen rönsyilevä tapani kirjoittaa, yritän skarpata joka kerralla aina vain enemmän. Kiitos jos jaksoit lukea ja jätä toki edes puumerkkisi kommenttikenttään. Tavoitteeni olisi tavoittaa tämän blogin kautta muitakin jota tämä koskee. Oho, olen raskaana!
Ihanaa lauantaita kaikille.
-Bea
Joten moi! Olen tosiaan Bea, ja tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni. Ja blogini.
Pohjimmainen ajatus tämän blogin takana on yksinkertaisesti se, että saisin tämän kaoottisen ja yllättävän elämäntilanteeni edes jotenkin inhimillisesti käsitellyksi. En ole yksin asian kanssa: minulla on mitä mahtavimmat ystävät WhatsApp-viestien päässä ja arkeani on jakamassa rakas avomieheni. Varoituksen sananen alkuun: tulen kirjoittamaan ylöa myös "rumia ja epäpyhiä" ajatuksia näinkin tulenarasta aiheesta kuin raskaus ja äitiys. Uskon, että tulen saamaan raivokkaita viestejä kommenttikenttiin mutta elän samalla herttaisessa uskossa, että yksi rakentava kommentti pelastaa ne kymmenen mielipuolista.
Olen 27-vuotias nuori nainen ja asun Helsingissä. Opiskelen parhaillani ja teen työtä koulun ohella. Olen avokkini kanssa ollut yhdessä jo viisi vuotta, josta neljä olemme asuneet samassa osoitteessa.
Olen Bea ja olen raskaana. Olen arviolta viikolla 22+3. Enkä halua välttämättä pitää lastani.
Minulla ei ole ollut minkäänlaisia raskauden oireita, ennen kuin nyt vasta helmikuun aikana huomasin pyöristyneeni hieman. En koskaan ole ollut hoikka tyttö, mutta en sanoisi olevani lihava. Olen normaali. Tai siis olin. Plussasin kotona kaksi raskaustestiä ja olin lopulta varma, että ehtisin aborttiin vielä. Eilen, 3.3. lähdin terveyskeskuksen kautta Kätilöopiston sairaalaan, uskossa että olisin rv 13+2.
PASKANMARJAT.
Pillahdin hulluun itkuun oitis kun ultraäänitutkimuksessa paljastui julma totuus: olen auttamattoman pitkällä raskaudessa, laskettu aika olisi karkeasti arvioituna kesäkuun puolessa välissä. Nyt kun olen saanut nukuttua yhden yön shokin päälle, minusta ei tunnu enää siltä että eläisin yhtä painajaista. En osaa ajatella tätä muutosta tunteella ollenkaan: minulla ei ole mitään tunteita tuota vatsassani liikkuvaa alivuokralaista kohtaan. Olen aivan kipsissä. Itkeskelen, mutta taidan itkeä enemmän huonoa onneamme, surkuttelen minua ja avokkiani.
Tunnen pientä katkeruutta tilannetta kohtaan. Olen tehnyt yhden abortin jo aiemmin, vuosia vuosia sitten. Vaihdoin silloin e-pillerin merkkiä ja tämäkin on päästänyt läpi. Olen vihainen onnettomasta sattumasta: siitä että pillerit eivät ole pitäneet, vaikka olen ollut aina tunnollinen ehkäisyn suhteen. Tai siis sen suhteen, että syön nappini ajallaan. Olen syönyt autuaana pillereitä tämän lapsen päälle, juonut alkoholia ja juhlinut. Syönyt epäterveellisesti, värjännyt hiuksiani, tupakoinut. Valvonut myöhään ja nukkunut krapulaa pitkään seuraavaan päivään. Stressannut koulua ja stressannut töitä. En ole lenkkeillyt tai varmistanut saavani tarpeeksi hivenaineita jotta lapsesta kasvaisi vahva ja terve.
Olen jo alusta asti epäonnistunut äitinä. Niin fyysisesti ja henkisesti. Koska en ole tiennyt, en ole missään vaiheessa nauttinut odotusajasta. En ole luonut minkäänlaista tunnesidettä häneen, vauvaan. Emme ole missään yhteydessä. Tässä tilassa ei ole mitään maagista tai ihanaa. Ensi viikon aikana minun tulisi päästä avokin kanssa neuvolaan. Neuvolassa otamme esiin tämän julman tosiseikan: harkitsemme adoptiota. Ja tätä kaikkea myös minun blogini tulee käsittelemään.
Valintoja, valintoja.
Anteeksi mahdollinen rönsyilevä tapani kirjoittaa, yritän skarpata joka kerralla aina vain enemmän. Kiitos jos jaksoit lukea ja jätä toki edes puumerkkisi kommenttikenttään. Tavoitteeni olisi tavoittaa tämän blogin kautta muitakin jota tämä koskee. Oho, olen raskaana!
Ihanaa lauantaita kaikille.
-Bea
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)