Haloota haloota.
Ensimmäiseksi on sanottava mitä nöyrin anteeksipyyntöni blogin osalta. Lupaan ehdottomasti skarpata päivitysten kanssa, sillä tämä ei ollut reilua kenellekään. Mutta voin kokeilla ja vedota siihen, että minulla on ollut oikeastaan aika järkyttävä kiire niin töissä kuin koulussakin. Ja olen mielelläni haudannut itseni niihin hommiin, saadakseni kai edes muutamiksi tunneiksi vuorokaudessa lepoa hulluilta ajatuksilta. Joten antakaa anteeksi, lupaan parantaa tapani.
Poika kasvaa ja voi hyvin, sanoisin. Tänään olimme avokin kanssa ihkaensimmäisellä rakenneultra-käynnillä. Itseäni ehkä eniten huvitti se, että tällaiset kaikki mahdolliset neuvolat ja ultrat ja seurannat ja neuvolakortit ja kaikki mahdolliset ihmeelliset härpäkkeet ja lärpäkkeet ovat olleet pitkään muilla ihan arkea. Mitäs me myöhäisherännäiset. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, sano.
Shokki on laskeutunut. En ehkä ajattele asioita niinkään jyrkästi kuin mitä kaksi aiempaa postaustani ovat olleet. Lapsi on, ja toistaiseksi vielä pysyy, vatsassani ja siellä se on tämänpäiväisen perusteella erinomaisessa kunnossa. Siitä olen oikeastaan aika iloinen. Että tyyppi on terve. En ole luopunut suunnitelma A ja suunnitelma B -katsantokannastani, olen silti vielä sitä mieltä että adoptio on mahdollisuus. Olen onnistunut rakentamaan muurin salakavalan nopeasti itseni ja lapsen väliin. Siis sillätapaa henkisesti. Kaipa yritän suhtautua asiaan enemmän järjellä kuin tunteella. Perustavanlaatuinen vika luonteessani toisinaan, sanoisin. Olen jotenkin puoliväkisin ihan lukossa, samalla kun kuuntelen, kuinka monet muut äidit ovat onnellisia tuntiessaan lapsen liikkuvan vatsassa. Ja että äiti-osastoa edustavat ystävät ovat onnellisia puolestamme. Ja että avokin isä-ystävät ovat onnellisia meidän puolesta.
Meillä on avokin kanssa 11 viikkoa noin suurinpiirtein aikaa. 11 viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Tämä ei todella ole vieläkään mikään helpoin tehtävä, mikään ei tunnu mustavalkoiselta. Muurini läpi tuntuu tihkuvan, yrityksistäni huolimatta, järjen sekaan tunteita jotka voivat ehkä jopa sumentaa arvostelukykyäni.
Kokeillaan näin päin: teen ensimmäistä kertaa itselleni pros and cons -listan. Hyvät ja huonot puolet. Jännittävä päähänpisto.
Pidämme lapsen
+ olemme avokin kanssa ihan sopivan ikäisiä vanhemmuuteen
+ miksei mekin, kun muutkin pärjäävät, onnistuvat ja kykenevät
+ lapsi on kuitenkin meidän, minun ja miehen jota rakastan äärettömän paljon
+ olemme perhekeskeisiä, tavallaan
- raha. Talous on mitä on, eikä lopulta minulla tai avokilla ole voimavaroja ja resursseja juosta useamman työpaikan ja kodin välillä, ylläpitääksemme lapsen ja itsemme
- mitä jos se peloteltu vauvavuosi todella repii meidät kahdet erilleen?
- joudumme lykkäämään lähitulevaisuuden suunnitelmiamme vielä enemmän nykyiseen verrattuna
- rakastunkohan ikinä tähän lapseen?
Annamme lapsen adoptioon
+ lapsi tulisi saamaan perheen itselleen, jolla olisi aikaa, rakkautta ja resursseja.
+ meillä olisi mahdollisuus avokin kanssa pyrkiä saamaan tulevaisuus, työt ja urat kohdilleen ennen perheen perustamista
- tulisimmeko katumapäälle ja sen myötä tuhonneeksi yhteisen onnen?
- ymmärtäisikö kukaan muu lähipiiristä päätöstä?
- onko adoptio pelkurin valinta?
Hankala sanoa. En taaskaan, vieläkään, tiedä. En oikein osaa purkaa tätä vyyhtiä. Tavallaan törmään jatkuvaan seinään kummankin vaihtoehdon kohdalla, en pääse eteenpäin, väsyn siihen että ajatukset pyörivät samoja kehiä edestakaisin, mutta eivät päädy sitten oikein mihinkään. Mikä tässä mättää? Pelottaako liiaksi, niin paljon, että lopulta ajatukset vain puuroutuvat mössöksi ja minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa alusta. Enimmäkseen omiin silmiini näyttää siltä, että pros&cons -lista koostuu omasta itsekkyydestäni. Hyvin voimakkaasta itsekkyyden multihuipentumasta. Ehkä sekin on jo jokin vinkki? Jos tuleva äiti on näinkin itsekäs kuin mitä minä olen, ehkä en ansaitse olla äiti?
Paras lopetella. Ja vielä kerran, anteeksi kovasti tätä väliä. Ei tule toistumaan.
Kiitos, jos jaksoit lukaista!
-Bea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti