Aloittakaamme!

Joo.

Joten moi! Olen tosiaan Bea, ja tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni. Ja blogini.

Pohjimmainen ajatus tämän blogin takana on yksinkertaisesti se, että saisin tämän kaoottisen ja yllättävän elämäntilanteeni edes jotenkin inhimillisesti käsitellyksi. En ole yksin asian kanssa: minulla on mitä mahtavimmat ystävät WhatsApp-viestien päässä ja arkeani on jakamassa rakas avomieheni. Varoituksen sananen alkuun: tulen kirjoittamaan ylöa myös "rumia ja epäpyhiä" ajatuksia näinkin tulenarasta aiheesta kuin raskaus ja äitiys. Uskon, että tulen saamaan raivokkaita viestejä kommenttikenttiin mutta elän samalla herttaisessa uskossa, että yksi rakentava kommentti pelastaa ne kymmenen mielipuolista.

Olen 27-vuotias nuori nainen ja asun Helsingissä. Opiskelen parhaillani ja teen työtä koulun ohella. Olen avokkini kanssa ollut yhdessä jo viisi vuotta, josta neljä olemme asuneet samassa osoitteessa.


Olen Bea ja olen raskaana. Olen arviolta viikolla 22+3. Enkä halua välttämättä pitää lastani.


Minulla ei ole ollut minkäänlaisia raskauden oireita, ennen kuin nyt vasta helmikuun aikana huomasin pyöristyneeni hieman. En koskaan ole ollut hoikka tyttö, mutta en sanoisi olevani lihava. Olen normaali. Tai siis olin. Plussasin kotona kaksi raskaustestiä ja olin lopulta varma, että ehtisin aborttiin vielä. Eilen, 3.3. lähdin terveyskeskuksen kautta Kätilöopiston sairaalaan, uskossa että olisin rv 13+2.

PASKANMARJAT.

Pillahdin hulluun itkuun oitis kun ultraäänitutkimuksessa paljastui julma totuus: olen auttamattoman pitkällä raskaudessa, laskettu aika olisi karkeasti arvioituna kesäkuun puolessa välissä. Nyt kun olen saanut nukuttua yhden yön shokin päälle, minusta ei tunnu enää siltä että eläisin yhtä painajaista. En osaa ajatella tätä muutosta tunteella ollenkaan: minulla ei ole mitään tunteita tuota vatsassani liikkuvaa alivuokralaista kohtaan. Olen aivan kipsissä. Itkeskelen, mutta taidan itkeä enemmän huonoa onneamme, surkuttelen minua ja avokkiani.

Tunnen pientä katkeruutta tilannetta kohtaan. Olen tehnyt yhden abortin jo aiemmin, vuosia vuosia sitten. Vaihdoin silloin e-pillerin merkkiä ja tämäkin on päästänyt läpi. Olen vihainen onnettomasta sattumasta: siitä että pillerit eivät ole pitäneet, vaikka olen ollut aina tunnollinen ehkäisyn suhteen. Tai siis sen suhteen, että syön nappini ajallaan. Olen syönyt autuaana pillereitä tämän lapsen päälle, juonut alkoholia ja juhlinut. Syönyt epäterveellisesti, värjännyt hiuksiani, tupakoinut.  Valvonut myöhään ja nukkunut krapulaa pitkään seuraavaan päivään. Stressannut koulua ja stressannut töitä. En ole lenkkeillyt tai varmistanut saavani tarpeeksi hivenaineita jotta lapsesta kasvaisi vahva ja terve.


Olen jo alusta asti epäonnistunut äitinä. Niin fyysisesti ja henkisesti. Koska en ole tiennyt, en ole missään vaiheessa nauttinut odotusajasta. En ole luonut minkäänlaista tunnesidettä häneen, vauvaan. Emme ole missään yhteydessä. Tässä tilassa ei ole mitään maagista tai ihanaa. Ensi viikon aikana minun tulisi päästä avokin kanssa neuvolaan. Neuvolassa otamme esiin tämän julman tosiseikan: harkitsemme adoptiota. Ja tätä kaikkea myös minun blogini tulee käsittelemään.


Valintoja, valintoja.

Anteeksi mahdollinen rönsyilevä tapani kirjoittaa, yritän skarpata joka kerralla aina vain enemmän. Kiitos jos jaksoit lukea ja jätä toki edes puumerkkisi kommenttikenttään. Tavoitteeni olisi tavoittaa tämän blogin kautta muitakin jota tämä koskee. Oho, olen raskaana!

Ihanaa lauantaita kaikille.
-Bea