Tänään on niin kaunis sunnuntai, ettei tosikaan. Laitoimme tohinaksi avokin kanssa: saimme tehtyä viikkosiivouksen asunnossa ja poikettua kaupassa. Lähdin mukaan kantoavuksi mutta ennen kaikkea otin sen kävelyn ja happihyppelyn kannalta. En saa koskaan tarpeekseni näistä keleistä kun aurinko paistaa ja tuntuu jopa vähän lämmittävän. Tiet ovat luonnollisesti umpijäiset ja liukkaat kuin mitkä.
Mutta rehellisyyden nimissä en tiedä, laittaisinko pahaksenikaan jos liukastuisin. Saattaisi siinä jokunen luu murtua, mutta niillä on tapana parantua.
En millään tänään haluaisi, että mieltäni varjostavat jatkuvat masentavat ja jopa tuhoisat ajatukset tilanteesta. Mietin tätä jatkuvasti. Onneksi huomenna pääsen töihin, saan edes muutamaksi tunniksi lomaa ajatuksistani. Onneksi sentään minulla on työtä! Jos päivästä toiseen joutuisin istumaan vain kotona, tulisin hulluksi. Nopeammin kuin mitä normaalisti tulisin. Seinät kaatuisivat päälle alta vuorokaudessa, sanoisin.
Olen tämän jatkuvan miettimisen lisäksi kysellyt hieman mielipiteitä ympäriltäni. Otanta on vielä pieni: kolme naisystävääni joista kahdella on lapsi. Toinen on vielä pieni ja toisella on jo isompi. Molemmilla äideillä on tyttäret. Kumpikin äiti on mielestäni kovin nuori äiti -saivat lapsensa nuorempina kuin minä. Ja ovat kantaneet vastuunsa ja äitiytensä hyvin. Olen iloinen heidän puolestaan ja he ovat mielestäni Juuri Oikeita Äitejä.
Nämä kaksi äitiä ovat miltei ehdottomia siitä, että lapsi tulisi pitää. Toinen käytti jopa sanaa "siunaus". On totta, että ajattelen ohikiitävän hetken samoin: salakavalasti kaikessa rauhassa vatsassani kasvanut lapsi on päättänyt pysyä kyydissä kaikesta huolimatta. Samalla en kuitenkaan osaa suhtautua samanlaisella tunteella asiaan. Toinen äiti on "jo nyt onnellinen puolestamme". Miksen minä osaa olla onnellinen puolestamme? Pitäisikö minun pitää lapsi itselläni, ikäänkuin palkintona siitä, että se on jaksanut minua näinkin pitkään jo?
Joka kerta kun ulkona näen nykyään äitejä ja isejä, varsinkin vauvan rattaiden kanssa, minusta tuntuu sanalla sanoen OUDOLTA. Olenko selkärangaton luuseri joka pakenee vastuutaan kun suunnittelen antavani lapsen pois, sellaiseen perheeseen joka on valmis antamaan aikansa, resurssinsa ja rakkautensa tälle Kuumalle Perunalle? Vaikka se ei ole biologisesti heidän? Perheelle, joka on käynyt pitkän byrokraattisen mankelin, todistaakseen valtion elimille olevansa kyvykkäitä huolehtimaan lapsesta. Miksei minua ole laitettu mihinkään mankeliin? Minä, joka selkeästi pystyn synnyttämään omia lapsia, en ole velvoitettu mitenkään todistamaan kenellekään tai minnekään mitään siitä, olenko pätevä. Miksi he, jotka ovat valmiita huolehtimaan toisten lapsista, pitämään niitä kuin omiaan, joutuvat suurennuslasin alle syyniin? Se kuulostaa minusta välillä vähän epäreilulta, ellen sanoisi.
Miksen minä pystyisi siihen, kun minulla on kaksi ystävätärtä jotka pystyvät siihen? He ovat sentään kumpainenkin yksinhuoltajiakin, ja silti onnellisia ja tyytyväisiä. Miksi minä ja avokki emme pystyisi tähän? Kaikilla meillä on elämissämme ongelmia, ja yleisin on varmasti tuo ikuinen Kuningas Mammona. Mutta jos muutkin niin miksen minäkin? Olenko laiska, tyhmä vai saamaton? Vai peräti jopa niitä kaikkia? Miksi lapsen saaminen on "näin iso asia", jos ymmärrätte mitä ajan takaa? Saanko jonkinlaisen halon pääni ympärille jos hyväksyn tilanteen, en anna Perunaa pois ja jään äidiksi lapselleni. Muutummeko avokin kanssa oman elämämme pyhimyksiksi, Pyhä Isä ja Pyhä Äiti. Pyhä kolminaisuus. Nousenko jonkinlaiselle sosiaaliselle jalustalle, lapsettomien ikätovereideni yläpuolelle tämän myötä? Vai tuleeko minusta avoimesti kritisoitava partikkeli, minkälainen äiti tekisi noin tai näin, samalla kun lapsetonta, uraa tekevää ystävätärtäni ei kukaan kehtaisi ainakaan ääneen kritisoida. Välitänkö liikaa siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja meistä ja meidän päätöksistämme (taidan välittää, kyllä)? Tuleeko koskaan elämässäni toista tilannetta, mitä tulisin analysoimaan näin paljon? Asunnon osto? Ulkomaille muutto? Lemmikki?
En usko. En totta tosiaan usko hetkeäkään.
Olenko vain itsekäs paskiainen, kun en halua lasta asettumaan "poikkiteloin" omien tulevaisuuden suunnitelmien eteen? En nyt puhu tässä mistään bailaamisesta tai shoppailureissuista. Puhun siitä, että haaveilen urasta jahka pääsisin valmistumaan. Tiedän, olen kuullut ja lukenut näistä äideistä jotka ovat yksinhuoltajia, lapsi vaatii erikoishoitoa ja -huolenpitoa ja silti tämä superäiti on lukenut itsensä tohtoriksi ja saanut hyvän työpaikan ja saanut kaiken mahdollisen järjestettyä lapselleen. Ilman miestä. Ilman mitään.
Antakaa anteeksi, jos kuulostan hieman sarkastiselta. Se on toisaalta tarkoituskin. Mielestäni tuollaiset tarinat ovat hyviä ja kannustavia. Mutta kamoon: ihanko yksin? Ilman kenenkään apua ja tukea? Ilman sosiaalista verkostoa on onnistuttu siinä, mistä muut kuolevaiset vain haaveilevat: jakautumisesta moneen paikkaan yhtä aikaa. Ja millä kustannuksella? Tätä juuri tarkoitan: onko äitiys ja isyys jotain sellaista, että muuttuu yli-ihmiseksi, ilman nälän, janon, yksityisyyden ja väsymyksen tunnetta?
Summa summarum. Taidan päättää tämän päivtyksen nyt tähän, saan itseni ihan pyörälle päästäni kysymyksien edessä. Yhteenkään minulla ei valitettavasti ole vastausta. Tokkopa kenelläkään on. Joskus sitä vain toivoo, että olisi joku tai jokin, mistä saisi kaikki absoluuttiset vastaukset, ehkä jopa pilkahduksen tulevaisuuteen. Tietäisipä ainakin, mitä tekisi.
Päivä kolme. Kantani on vielä toistaiseksi adoption kannalla.
Over and out. Kiitos kun luitte! Laittakaa kommenttia, risua ja ruusua.
-Bea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti